Luppakorva

Kun lapsi tarvitsee lempeää harjoitusta lukemiseen, Luppakorva on kiinnostava vaihtoehto kokeiltavaksi. Kyseessä on Outloudin kehittämä ilmainen opetuspeli, jonka idea on tehdä lukemisen harjoittelusta pelimäisempää kuin tavallisessa tehtäväkirjassa. Minusta sen vahvuus on matala aloituskynnys: lapsen ei tarvitse ensin opetella monimutkaista käyttöliittymää, vaan huomio voidaan suunnata itse lukemiseen.

En silti pitäisi sitä kokonaisena lukemaan opettavana ratkaisuna. Se toimii paremmin lyhyenä lisäharjoituksena kotiin, päiväkotiin tai ensimmäisten kouluvuosien tueksi. Jos lapsi tarvitsee järjestelmällisen opetusohjelman, yksilöllistä palautetta tai aikuisen jatkuvaa seurantaa, tavallinen opettajan, vanhemman tai puheterapeutin tuki on edelleen tärkeämpi. Peli voi tehdä toistamisesta mukavampaa, mutta se ei korvaa ihmistä.

Millainen ensimmäinen käyttökerta on?

Luppakorva kuuluu opetukseen suunnattuihin peleihin, ja sen kaupan lyhyt kuvaus, “Peli lukemisen harjoitteluun”, kertoo olennaisen suunnan ilman turhaa lupausta. Käyttäjän kannattaa ajatella sitä harjoittelupaikkana, ei tavallisena viihdepelinä. Tavoite ei ole edetä mahdollisimman nopeasti, vaan pysähtyä sanojen ja lukemisen äärelle niin, että lapsi jaksaa yrittää uudelleen.

Ensimmäinen tärkeä päätös tehdään jo ennen pelin avaamista: kuka käyttää sitä ja millaisessa tilanteessa? Lapselle, joka pitää eläinhahmoista ja oppii mielellään kokeilemalla, peli voi tuntua huomattavasti houkuttelevammalta kuin irralliset lukutehtävät. Toisaalta lapsi, joka turhautuu helposti vääristä vastauksista tai tarvitsee paljon puheohjausta, saattaa hyötyä siitä, että aikuinen on vieressä ainakin aluksi.

Luppakorva on maksuton, joten kokeilua ei tarvitse perustella erillisellä ostoksella. Se on tarkoitettu kaikenikäisille PEGI 3 -luokituksen mukaisesti, mutta käytännössä sopivuus riippuu lukutaidosta ja siitä, millaista harjoittelua lapsi tarvitsee. Pieni lapsi voi tarvita aikuisen apua tehtävän ymmärtämiseen, vaikka sisältö itsessään olisi ikätasoltaan turvallista.

Peli on julkaistu 4.11.2021, ja käytössä oleva versio on 2.3.0. Se toimii Android-laitteella, jonka käyttöjärjestelmä on vähintään 6.0. Tämä on hyvä tarkistaa ennen asentamista etenkin vanhemmalla tabletilla. Käytännön kannalta tabletti voi olla puhelinta mukavampi, koska tekstin ja mahdollisten pelielementtien tarkastelu onnistuu rauhallisemmin isommalta näytöltä.

Ensimmäinen onnistuminen kannattaa määritellä pieneksi. Se ei tarkoita pitkän harjoituksen suorittamista, vaan esimerkiksi sitä, että lapsi avaa pelin, ymmärtää yhden tehtävän ja yrittää lukea sanan loppuun asti. Kun tavoite on näin konkreettinen, käyttökerta ei muutu suorituspaineeksi.

Asennuksen jälkeen rauhallinen aloitus

Kun peli on asennettu, antaisin lapsen ensin katsella näkymää ilman kiirettä. En ottaisi heti puhelinta pois lapsen kädestä enkä selittäisi jokaista mahdollista toimintoa ennakkoon. Parempi tapa on kysyä: “Mitä luulet, että tässä tehdään?” Näin näkee nopeasti, ymmärtääkö lapsi pelin ohjeen vai tarvitseeko hän sanallisen vihjeen.

Aikuisen kannattaa pitää ensimmäinen kokeilu lyhyenä. Lukemisen harjoittelu kuluttaa keskittymistä eri tavalla kuin nopea toimintapeli, joten pitkä istunto ei automaattisesti tarkoita parempaa oppimista. Jos lapsi alkaa arvailla sanoja, painella sattumanvaraisesti tai menettää kiinnostuksensa, tauko on järkevämpi kuin kehottaminen jatkamaan.

Yksi hyödyllinen tapa on sopia ennen aloittamista, että lapsi lukee tehtävän tai sanan ensin itse ja saa vasta sen jälkeen apuvihjeen. Tällöin aikuinen ei vahingossa ratkaise tehtävää liian nopeasti. Jos sana tuntuu vaikealta, sen voi jakaa osiin ja pyytää lasta katsomaan esimerkiksi alkua, keskiosaa ja loppua erikseen. Tämä tekee pelistä lukemisen harjoituksen eikä vain oikean painikkeen etsimistä.

En kuitenkaan lähtisi tekemään jokaisesta käyttökerrasta oppituntia. Lapselle voi riittää, että aikuinen on lähellä, kuuntelee ja kehuu yrittämistä. Liiallinen korjaaminen voi muuttaa muuten kevyen harjoituksen tilanteeksi, jossa lapsi alkaa vältellä lukemista. Kun virhe tulee, rauhallinen kysymys toimii usein paremmin kuin suora “väärin”: “Katsotaanko sana vielä kerran alusta?”

Ensimmäinen merkityksellinen onnistuminen

Hyvä ensimmäinen käyttötapaus on hetki, jolloin lapsi ei vain paina vastausta oikein, vaan lukee tehtävän vaatiman sanan tai ilmauksen itse. Aikuinen voi pyytää lasta sanomaan ääneen, mitä hän näkee, ja kysyä sen jälkeen, miksi juuri kyseinen vaihtoehto tuntui oikealta. Näin huomio siirtyy pelin etenemisestä lukemisen ymmärtämiseen.

Jos lapsi onnistuu, en kiirehtisi heti seuraavaan tehtävään. Pieni pysähdys auttaa huomaamaan, mikä onnistumisessa oli olennaista: tunnistiko hän sanan kokonaisuutena, kokosiko sen äänteistä vai päättelikö hän sen kuvan tai tilanteen avulla? Kaikki nämä ovat hyödyllisiä havaintoja, mutta ne kertovat eri asiasta. Pelkkä oikea vastaus ei aina tarkoita, että sana tuli luetuksi.

Arjen tilanteessa Luppakorva voisi sopia esimerkiksi iltapäivään ennen muuta ruutuaikaa. Lapsi pelaa yhden lyhyen harjoituksen, lukee muutaman kohdan ääneen ja sulkee sovelluksen ennen kuin keskittyminen loppuu. Tämän jälkeen aikuinen voi pyytää lasta tunnistamaan yhden saman sanan kirjasta, kauppalistasta tai lelukotelon tekstistä. Tällainen siirtymä pelistä oikeaan ympäristöön on mielestäni tärkeämpi kuin pelin sisäinen eteneminen.

Toinen toimiva hetki on yhteinen harjoittelu sisaruksen tai vanhemman kanssa. Lapsi voi lukea ensin itse, ja aikuinen voi lukea saman kohdan normaalilla äänellä vasta sen jälkeen. Vertailu auttaa lasta kuulemaan, miten sana muodostuu, mutta samalla on hyvä välttää sitä, että aikuinen muuttuu jatkuvasti arvioijaksi. Kannustus kannattaa kohdistaa tarkkaan toimintaan: “Huomasit sanan alun ja jaksoit yrittää uudelleen.”

Jos ensimmäinen yritys ei onnistu, sitä ei kannata tulkita pelin epäonnistumiseksi. Lapsi voi olla väsynyt, tehtävä voi olla liian vaikea tai ohje voi jäädä epäselväksi. Sulkisin pelin hetkeksi ja kokeilisin myöhemmin uudelleen sen sijaan, että samaa kohtaa toistetaan monta kertaa peräkkäin. Lukemisen kannalta myönteinen kokemus on arvokkaampi kuin yhden tehtävän väkisin läpäiseminen.

Mikä voi tuntua epäselvältä?

Ensimmäinen tavallinen hämmennyksen aihe on ero lukemisen ja arvaamisen välillä. Pelimäinen ympäristö voi houkutella lasta valitsemaan vaihtoehdon nopeasti, etenkin jos jokin kuva tai hahmo antaa vihjeen. Siksi kysyisin välillä ilman painetta: “Mitä siinä luki?” Jos lapsi ei osaa sanoa sanaa uudelleen, tehtävä on ehkä ratkennut muulla keinolla kuin lukemalla.

Toinen mahdollinen kitka liittyy ohjeisiin. Nuori käyttäjä ei välttämättä ymmärrä, pitääkö sana lausua ääneen, valita vaihtoehto vai edetä jollakin muulla tavalla. Aikuinen voi auttaa toistamalla ohjeen omin sanoin, mutta ei kannata antaa vastausta samalla. Käytännössä kannattaa ensin odottaa hetki, jotta lapsi saa mahdollisuuden tulkita tehtävän itse.

Kolmas huomio koskee laitteen käyttöä. Jos näyttö on pieni, teksti voi tuntua hankalammalta kuin suurella tabletilla. Kirkas valaistus, sopiva katseluetäisyys ja se, ettei lapsi joudu pitämään laitetta epämukavasti, vaikuttavat yllättävän paljon harjoittelun laatuun. Jos lapsi hieroo silmiään tai kumartuu jatkuvasti lähemmäs, ongelma ei välttämättä ole pelissä vaan käyttötilanteessa.

Myös ääneen lukemisen tapa voi aiheuttaa väärän johtopäätöksen. Lapsi saattaa tuntea sanan, mutta puhua hiljaa tai epäröidä, jolloin aikuinen luulee, ettei hän osaa. Toisaalta lapsi voi lausua tutun sanan ulkomuistista katsomatta kirjaimia. Siksi arvioisin edistymistä useamman käyttökerran perusteella ja vaihtaisin välillä sanojen järjestystä tai pyytäisin lukemaan ne ilman pelin tarjoamaa asiayhteyttä.

Jos lapsi kysyy, miksi samaa asiaa harjoitellaan uudelleen, selittäisin sen arkisesti: lukemisessa nopeus ja varmuus syntyvät toistosta. Samalla toisto ei saa muuttua mekaaniseksi. Voit pyytää lasta keksimään sanasta lauseen tai etsimään saman sanan ympäristöstä. Tämä antaa harjoitukselle merkityksen, jota pelkkä seuraavan tehtävän avaaminen ei aina tarjoa.

Kenelle peli sopii parhaiten?

Luppakorva sopii parhaiten lapselle, joka on lukemisen alkuvaiheessa ja hyötyy siitä, että harjoittelu tuntuu leikiltä. Se voi olla käyttökelpoinen myös lapselle, joka osaa jo yksittäisiä sanoja mutta tarvitsee lisää varmuutta niiden tunnistamiseen. Maksuttomuus tekee siitä helpon lisän kotiin, eikä kokeiluun liity suurta taloudellista riskiä.

Opettajalle tai varhaiskasvatuksen aikuiselle peli voi toimia yksittäisenä harjoittelupisteenä, kunhan sen käyttöä ei jätetä ainoaksi lukemisen muodoksi. Pienessä ryhmässä on hyvä huomioida, että kaikki lapset eivät etene samalla tavalla. Yksi voi tarvita ääneen lukemista, toinen enemmän aikaa ja kolmas kokonaan toisenlaisen tehtävän. Sovellus ei itsessään ratkaise näitä eroja.

En suosittelisi sitä ensisijaiseksi vaihtoehdoksi lapselle, joka kaipaa laajaa äänneharjoittelua, kirjoittamisen harjoittelua tai tarkkaa edistymisen seurantaa. Jos tavoitteena on seurata, mitä lapsi osaa viikon tai kuukauden kuluttua, paperille tehdyt havainnot ja aikuisen kuunteleminen voivat olla hyödyllisempiä. Samoin lapsi, jota pelillinen ympäristö häiritsee, voi oppia paremmin rauhallisesta kirjasta tai aikuisen ohjaamasta tehtävästä.

Vertailussa tavalliseen lukemissovellukseen Luppakorvan etu on sen pelimäinen lähestymistapa ja helppo kokeiltavuus. Haittapuoli on sama asia toisesta näkökulmasta: peli voi viedä huomion etenemisestä itse lukemiseen. Kirja taas tarjoaa usein enemmän tarinaa, keskustelua ja yhteistä lukemista, mutta se ei välttämättä motivoi lasta, joka tarvitsee välittömämmän tekemisen tunteen. Minusta paras ratkaisu on käyttää näitä rinnakkain, ei asettaa niitä vastakkain.

Seuraava askel ensimmäisen kokeilun jälkeen

Kun lapsi on saanut ensimmäisen onnistumisen, seuraava askel ei ole välttämättä vaikeimman mahdollisen tehtävän etsiminen. Kysyisin ensin, mikä pelissä tuntui helpolta ja mikä hankalalta. Jos lapsi osaa kertoa tämän, aikuinen saa arvokasta tietoa ilman testiä. Sen perusteella voi päättää, jatketaanko lyhyillä toistoilla vai siirrytäänkö välillä oikean kirjan, kuvakorttien tai arjen tekstien pariin.

Hyvä viikkorytmi voi olla vaihteleva: yhtenä päivänä lyhyt pelihetki, toisena yhteinen ääneen lukeminen ja kolmantena sanojen etsiminen kodin ympäristöstä. Näin Luppakorva ei kanna yksin koko harjoittelua. Samalla lapsi oppii, että lukeminen ei kuulu vain sovellukseen, vaan sitä tarvitaan myös leikeissä, kylteissä, kirjoissa ja omissa viesteissä.

Yksi käytännöllinen vinkki on pitää aikuinen tietoisena siitä, mitä lapsi todella tekee näytöllä. Älä kysy vain, pääsikö hän eteenpäin, vaan pyydä välillä yksi sana luettavaksi uudelleen. Jos lapsi pystyy lukemaan sen ilman pelin vihjettä, harjoittelu on todennäköisesti siirtynyt paremmin taidoksi. Jos hän muistaa vain oikean paikan tai kuvan, palaa rauhassa sanaan ja anna aikaa.

Luppakorvan pienestä käyttäjäjoukosta kertoo se, että pelin keskiarvo on 3,7 ja arvioita on kertynyt noin kolmetoista. Asennuksia on yli kymmenentuhatta, joten kyse ei ole kaikkein tunnetuimmasta lukemisen harjoittelupelistä. Minä en pitäisi näitä lukuja yksin ratkaisevina, mutta ne muistuttavat kokeilemaan sovellusta omalla laitteella ja oman lapsen kanssa sen sijaan, että odottaisi sen sopivan kaikille samalla tavalla.

Outloudin peli on parhaimmillaan silloin, kun sitä käytetään lyhyenä, myönteisenä harjoituksena ja sen ympärille rakennetaan keskustelua. Se ei ole oikea valinta, jos etsit kattavaa lukutaitokurssia, yksityiskohtaista raportointia tai täysin itsenäistä oppimista. Jos taas tarvitset maksuttoman tavan houkutella lapsen lukemisen pariin, Luppakorva on mielestäni kokeilemisen arvoinen.

Lopputulokseni on myönteinen mutta maltillinen: asentaisin sen lapselle, joka suhtautuu pelilliseen harjoitteluun innostuneesti, ja aloittaisin yhdestä rauhallisesta käyttökerrasta. Pysyisin vieressä ensimmäisen onnistumisen ajan, tarkistaisin että lapsi todella lukee eikä vain arvaa, ja yhdistäisin pelin pian kirjaan tai arjen teksteihin. Silloin sovellus palvelee tarkoitustaan parhaiten: se tekee lukemisen harjoittelun aloittamisesta helpompaa ilman, että siitä tulee koko oppimisen sisältö.

Kun harjoittelu tapahtuu tavallisen arjen lomassa

Kaikki perheet eivät ehdi järjestää erillistä lukutuokiota, eikä sitä tämän pelin kanssa tarvitsekaan tehdä. Käytännössä sopivin hetki voi olla silloin, kun aikuinen laittaa ruokaa ja toinen aikuinen tai vanhempi sisarus pystyy olemaan lapsen vieressä. Yhteinen huomio riittää: lapsi lukee kohdan, aikuinen kuuntelee ja auttaa vasta pyydettäessä. Näin käyttö ei vaadi suurta valmistelua, mutta lapsi ei myöskään jää yksin arvailemaan ohjeita.

Jos käytössä on yhteinen perhelaite, sopisin etukäteen, kuka aloittaa ja milloin vuoro päättyy. Lukemisharjoittelussa kilpailu nopeudesta voi helposti kääntää huomion väärään asiaan, joten vuorottelu kannattaa pitää rauhallisena. Sisarus voi esimerkiksi kuunnella ja kertoa, mitä sana tarkoittaa, mutta oikean vastauksen etsiminen kannattaa jättää harjoittelevalle lapselle. Tällainen roolijako tekee yhteisestä hetkestä kannustavan ilman, että siitä tulee testi.

Myös aikuisen kannattaa huomioida, ettei lapsi tarvitse joka kerta samaa määrää apua. Jos tehtävä näyttää tutulta, anna hänen aloittaa itsenäisesti. Jos hän pysähtyy, tarjoa ensin pieni vihje, kuten kehotus katsoa sanan alkua, älä koko vastausta. Tämä on hyödyllinen kompromissi: lapsi saa onnistumisen kokemuksen, mutta ratkaisu ei tule valmiina aikuiselta. Kun vihjeitä tarvitaan jatkuvasti, se kertoo, että kannattaa vaihtaa helpompaan lukemiseen tai ottaa harjoitteluun toinen tapa.

Rauhallinen tapa arvioida, kannattaako jatkaa

Ensimmäisen kokeilun jälkeen vanhemman ei tarvitse päätellä, onko peli kokonaisuutena onnistunut. Katsoisin ennemmin kolmea asiaa: halusiko lapsi yrittää, ymmärsikö hän tehtävän ja syntyikö ainakin yksi hetki, jossa hän luki itse. Jos nämä toteutuvat, peliä voi kokeilla uudelleen toisena päivänä. Jos lapsi kiinnostuu vain ruudun painamisesta tai turhautuu heti, tauko tai kirjaan vaihtaminen voi olla parempi ratkaisu.

Samalla on hyvä erottaa lapsen haluttomuus itse tehtävän vaikeudesta. Jos lapsi ei innostu tiettynä iltana, se ei vielä kerro, ettei pelillinen lukuharjoittelu sovi hänelle. Väsymys, nälkä ja päivän tapahtumat vaikuttavat keskittymiseen. Kokeilisin siksi eri ajankohtaa ennen kuin teen pitkälle menevän päätelmän, mutta en käyttäisi tätä perusteena painostaa lasta jatkamaan silloin, kun hän selvästi haluaa lopettaa.

Jos lapsi harjoittelee lukemista koulun tai muun aikuisen ohjauksessa, peli kannattaa sovittaa siihen eikä käyttää rinnakkaisena vaatimuksena. Vanhempi voi kysyä opettajalta, millaiset sanat tai lukemisen vaiheet olisivat lapselle sopivia, ja pitää kotihetket sen mukaisina. Sovellus voi tarjota toisenlaisen ympäristön samalle taidolle, mutta lapsen ei tarvitse tehdä samoja asioita kotona ja koulussa vain ruutuajan täyttämiseksi.

Minulle tärkein käytännön raja on se, että lukeminen pysyy lapselle mahdollisena ja turvallisena yrittämisenä. Jos peli lisää halua tarttua sanoihin, se tekee hyödyllistä työtä. Jos siitä tulee jatkuva muistutus virheistä tai aikuinen alkaa mitata jokaista suoritusta, sen alkuperäinen etu katoaa. Käyttäisin sitä siis joustavasti: silloin kun se auttaa lasta aloittamaan, ja vähemmän silloin kun muu tapa toimii paremmin.

Milloin valitsisin toisenlaisen harjoituksen?

Jos lapsi tunnistaa sanat vain kuvan tai tutun tilanteen avulla, kokeilisin rinnalle yksinkertaista painettua tekstiä, jossa ei ole samaa vihjettä. Aikuinen voi kirjoittaa yhden tutun sanan paperille ja pyytää lasta lukemaan sen, tai etsiä sanan kirjasta. Tarkoitus ei ole todistaa, ettei lapsi osaa, vaan nähdä, siirtyykö tunnistaminen ruudulta muualle. Jos tämä tuottaa vaikeuksia, se on hyvä merkki siitä, että tarvitaan rauhallisempaa ja suoremmin ohjattua harjoittelua.

Toisaalta lapsi, joka lukee jo sujuvasti mutta kaipaa pidempiä kertomuksia, voi saada enemmän irti yhteisestä lukemisesta kuin yksittäisiin tehtäviin keskittyvästä pelistä. Kirjan kohdalla aikuinen voi pysähtyä merkityksiin, ennustaa mitä tapahtuu ja jutella lapsen omista ajatuksista. Luppakorva ei korvaa tällaista keskustelua, vaikka se sopisi hyvin lyhyeksi välipalaksi silloin, kun lapsi kaipaa tekemistä itse.

Jos taas lapsi tarvitsee tarkasti vaiheistettua tukea, esimerkiksi tietyn äänteen harjoittelua tai pitkäjänteistä seurantaa, valitsisin ensisijaisesti materiaalin, jonka aikuinen voi mukauttaa juuri siihen tavoitteeseen. Sovelluksen helppous ei yksin takaa, että sen harjoitukset vastaavat lapsen tarpeeseen. Opettajan tai muun asiantuntijan ehdottama harjoitus voi tuntua vähemmän peliltä, mutta olla osuvampi silloin, kun vaikeus on tarkkarajainen.

Nämä vaihtoehdot eivät tee Luppakorvasta huonoa, vaan auttavat asettamaan sen oikeaan rooliin. Se on parhaimmillaan pieni, helposti aloitettava osa lukemisen arkea, ei koko suunnitelma. Jos lapsi palaa sen pariin hyvillä mielin ja lukee samalla rohkeammin muuallakin, jatkaisin käyttöä. Jos hyöty jää epäselväksi, siirtyisin toiseen harjoitukseen ilman syyllisyyttä.

Oma suositukseni ensikokeiluun

Ensikertalaiselle suosittelisin yksinkertaista kokeilua: avaa peli silloin, kun lapsella ei ole kiirettä, anna hänen tutustua näkymään ja seuraa yhtä harjoitusta läheltä. Älä aseta tavoitteeksi tiettyä määrää tehtäviä tai pitkää käyttöaikaa. Riittää, että lapsi ymmärtää, mitä häneltä pyydetään, yrittää lukea ja pystyy kertomaan omin sanoin, mitä teki. Näin saat reilun kuvan siitä, sopiiko pelin tapa juuri hänelle.

Jos kokeilu tuntuu luontevalta, ota peli mukaan satunnaiseksi lukurutiiniksi ja vaihtele sitä muiden tapojen kanssa. Jos ensimmäinen kerta jää kömpelöksi, kokeile myöhemmin eri hetkellä ja auta vähemmän kuin tekisi mieli: pieni oma oivallus on usein paras kannustin. Luppakorva ei lupaa tehdä lukemisesta automaattisesti helppoa, mutta se voi tarjota lapselle ystävällisen alun harjoitteluun. Minusta juuri siinä on sen järkevin käyttötarkoitus.